Lipaston lumoissa.

Olen jo hetken kaavaillut lipastoa makuuhuoneeseemme ja Ikean hemnes sarjan 8-laatikon lipastoa olen jo kahdesti Ikean löytönurkassa halaillut, mutta sinne se on aina jäänyt kun ei ole ollut varaa ostaa sitä edes melkein puoleen hintaan. Lipaston päälle suunnittelin isoa kuvakollaasia. Nyt sitten sattuman kauppaa selvisi, että miehen kummisedällä on joku vanha lipasto autokatoksessa pyörimässä ja sen saisi kun vaan hakisi pois ja eilen käytiin se meille hakemassa. Muoto ei ole mitään sinnepäinkään, mitä olin alunperin sieluni silmin nähnyt tuohon tilaan. Ikean lipasto olisi matala ja leveä ja tämä on nyt kapea ja korkea. Värinsä ja tyylinsä puolestakin tämä lipasto sopisi enemmänkin meidän keittiöön kuin makkariin. Keittiössä jos vallitsee sellainen rappioromantiikka ja makkarissa kun puolestaan on ylellisempää, eikä rappiosta ole tietoakaan.

Istun sängyllä ja tuijotan lipastoa. Mietin kuumeisesti, mitä sille teen. Se ei ole kovin ideaali vaatteiden säiltykseen, johon sitä Ikean lipastoa kaavailin. Joku on jo aikoja sitten aloittanut lipaston kunnostamisen, sillä siitä on huolellisesti riisuttu kaikki pintakäsittely. Tarkalla tarkastelulla huomaan maalin jäänteitä siellä täällä. Jättäisikö ihan paljaalle puupinnalle ja rappiolle vai kunnostaako kunnolla? Saanko sen sopimaan makkarin sisustukseen, vai siirtäisikö olohuoneeseen. En tiedä vielä. Ei tartte tietää, mutta pyyhkiä se tarttee.

Laitan lapsille elokuvan pyörimään ja etsin rätin sekä taikasienen ja aloitan lipaston pyyhkimisen. Ostan työrauhan lapsilta kulhollisella sipsuja, tai niin ainakin uskottelen itselle. Sormet syyhyää lipaston kimppuun ja lapset ovat jälleen kerran inspiraation tiellä. Lipasto on aikamoisen lian peitossa, kun on ollut ulkosalla katoksessa ja rättiä saa juosta hanan alla yhtenään. Tottakai mulla on oma uusi paitani kodinhoitohuoneen altaassa likoamassa, jo kolmatta päivää. Ei siinä muu auta kun pistää kone pyörimään, jotta saan vapaan kulun altaalle. Siirryn takaisin lipaston kimppuun ja ei aikaakaan kun nuorin ilmoittaa itkusilmässä isoveikan syöneen viimeisen sipsun. Kumoan pussin pohjan kulhoon ja uskottelen itselleni, että nyt saan sen lipaston pyyhittyä, mutta hetken kuluttua, tulee toinen pojista ilmoittamaan, että sammutti ohjelman, kun se oli ihan tyhmä ja pitäisi saada toinen ohjelma. Vaihdan ohjelman ja viiden minuutin kuluttua löydän itseni imuroimasta sipsun muruja sohvalta, tarjoilemasta juomista janoisille sankareille ja laskemasta kylpyvesiä vannaan, koska just nyt tarttee päästä kylpemään, koska Maisa hiirikin kylpi. Lapset luultavasti tietävät, että olen juuri nyt heikoimmillani ja annan vaikka karkkia lounaaksi, kunhan vaan pääsen jatkamaan lipaston pariin. Vannailu on onneksi lasten suurta huvia ja nyt! Nyt vihdoinkin pääsen puhdistamaan lipastoa, mutta missä rätti? Mihin kettuun mä olen sen rätin tunkenut? Ei, ei ole kodinhoitohuoneessa, eikä keittiössä, eikä lipaston päälläkään. Sitä ei löydy mistään. No ei tietenkään kun se on sullottu lipaston kaappiin, ei kenenkään muun toimesta kuin jomman kumman pojan, kuinkas muutenkaan. Istun lattialle ja alan pyyhkiä kaappia ja tuoksuttelen vanhan puun tuoksua. Aivan kuin meidän mökillä. Tuoksu saa aikaan ison kasan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Istun vain ja haistelen, ja koitan päättää pidänkö tuoksusta vai en.

Tuoksutuokio katkeaa riitaan kylpyhuoneessa ja kahteen polskutteluun kyllästyneeseen pikkumieheen. Kellokin on livahtanut ihan huomaamatta jo puoleen päivään ja tarttee aloittaa ruuanlaittokin. Lipasto saa siis tältä erää jäädä, mutta vahva usko siihen ei horju, että vielä jonain päivänä, minä voin pyyhkiä pölyjä vaikka mulla onkin lapsia.